Sofi Oksanen: Stalinin lehmät

Jostain syystä olen melkein vältellyt Sofi Oksasta, nimi on välillä tullut melkein korvista ulos, kun kirjailija on paistatellut jos minkälaisessa julkisuudessa. Hänen kirjoistaan minulla ei ole ollut oikein minkäänlaista ennakkokäsitystä, toki oli myönnettävä, että kyllähän niiden täytyy hyviä olla, kun niin paljon ihmisiä on niitä lukenut ja kehunut. Nyt vihdoin tartuin ensimmäiseen Oksaseeni. 

Stalinin lehmät on kertomus virolais-suomalaisesta Annasta, jonka äiti on suomalaisen rakennusmiehen naituaan päätynyt asumaan sysisuomalaiseen pikkukaupunkiin metsän keskelle. Kirjassa vuorottelevat Annan ja äidin nykyhetkestä kertovat osuudet ja Annan äidin, Katariinan, vanhempien ja isovanhempien tarina. Välillä ollaan 70-luvulla, kun Viru-hotellia rakennetaan ja Katariina tapaa ensimmäisen suomalaisensa, sitten käydään 40-, 50- ja 60-luvuilla, jolloin ihmisiä kyyditettiin kodeistaan Siperiaan, kun miehiä piileskeli metsissä ja heille jätettiin ruokaa haettavaksi pihakaivosta. Taloja tyhjeni ihmisistä, ja jäljelle jääneitä tavaroita käytiin hakemassa milloin kenenkin kaapeista. Kirjeiden lähettäminen, tavaran vieminen rajojen ulkopuolelle ja puhelimessa puhuminen olivat omia taiteen lajejaan -joku oli aina väijymässä ja urkkimassa tietoja, kirjeet harvoin päätyivät lukemattomina vastaanottajilleen. 

Kirja on mielenkiintoinen kuvaus Viron lähihistoriasta, neuvosto-virosta ja siitä mitä on olla Soome preili, joka matkaa Georg Otsilla Tallinnaan hienoine import-vaatteineen. Oksanen kuvaa mehukkaasti aikaa, kun sukkahousuilla ja verryttelypuvulla saattoi ostaa mitä vain ja erilainen tavaralla keplottelu oli olennainen osa ihmisten elämää. Stalinin lehmät on myös kuvaus syömishäiriöstä. Anna, joka elää vanhempiensa historian takia melkoisessa henkisessä paineessa, on syömishäiriön ammattilainen. Sen hän osaa, oksentaa taitavasti ja kauniisti, syödä niin että tietää miten ruoan saa ulos vatsasta. Ehkä Anna pakenee elämänsä kipeitä asioita ja vaikeita kysymyksiä bulimareksiaansa, myöhemmin hän ei taida enää osata elää muuten. Omaa vatsaa kourii lukiessa Annan elämästä ja touhuista, lääkkeiden ja viinanhuuruisista päivistä ja niiden kanssa vuorottelevista ahmimissessioista. Kirjan keskivaiheilla olin varma, että Anna ehtisi kuolla kirjan aikana. 

Stalinin lehmät kyllä oli herkkua lukijalle. Siinä on kohtia, jotka lukee useampaan kertaan, kun joku ilmaus on vain niin osuva. Kirja on loistava ajankuvaus neuvosto-viron vuosista ja virolaisten, etenkin naisten, elämästä sekä siinä sivussa suomalaisten ja venäläistenkin. Se on kaikkea muuta kuin puisevia vuosilukuja ja kuivaa kuvausta historiasta, se on värikästä ja ihon alle menevää kertomusta todellisilta tuntuvien ihmisten näkökulmasta.